Viikko takana

Tämä viikko on ollut kummallinen. Tiedän mitä tapahtui muttei vieläkään ole sitä sisäistänyt. Tiistaina hoidin kaikki asiat mitä mahdollista ja yritin soittaa kaikki tärkeät puhelut. Sain siivottua kaikki Myrtin onnettomuudesta muistuttavat asiat kuten häkit alakerrasta, sidokset, ylimääräiset matot. Kaikki Myrtin lelut. Possua vaan ei löytynyt mistään.

Tein vakuutukseen korvausanomuksen. Sen verran sekaisin tein sitä, että unohdin tapausselostuksen. Inhimillisiä ne siellä vakuutuslaitoksessa ovat kun lähettivät minulle vain viestin: Odotamme alkuperäisiä tositteita ja eläinlääkärin lausuntoa. Ei lisäselvityksiä ei mitään. 2 päivää myöhemmin tuli sitten korvauspäätös. Tosin en ole sitä kirjettä avannut, kun en ole voinut, joten en tiedä mitä siellä oikeasti on. Aukaiskoon siippa sen jos katsoo tarpeelliseksi.

Kun olin saanut kaikki tehtyä niin sen jälkeen en enään ole voinut kieltää itseltäni tapahtunutta. Suru on ollut jotenkin niin musertavaa. Paljon unelmia jotka jää toteutumatta, paljon haaveita joita ajattelin tehdä, paljon ajatuksia ja rakkautta koiraan joka oli unelma. Lasten rakastama karvakasa. Kuopuksen elämä meni rikki taas, toinen kerta jo kun menettää leikkikaverin. Ilona leo kuoli vajaa 4 vuotiaana addisonin tautiin 4 vuotta sitten. Sen jotenkin ymmärsi ja hyväksyi, tätä ei hyväksy edes. Kuopuksen kanssa yritimme yhdessä selvitä tästä menetyksestä. Tyttärellä onneksi oli tulossa kilpailut Riikassa niin hän sai purettua suruaan tekemisen kautta.

Jotenkin koko viikko on mennyt ohi, tekemättä mitään. Saamatta aikaiseksi mitään. Antin kanssa olemme käyneet katsomassa pieniä leopentuja, niistä Antti sai selkeästi voimaa. Itse itkin siellä ja nautin pennuista. Kiitos kun pääsimme käymään siellä.

Kasvattaja Sarin kanssa sain puhuttua torstaina, tosin en oikein osaa sanoa mitä. Puhelu oli hyvin raskas ja pettymyksen ja surun tunteita täynnä. Olimme liikaa molemmat omassa surussa, että kohtaamista olisi pystynyt tapahtumaan. Ei varmasti ollut meidän kummankaan vika, mutta kumpikin koettiin suru niin musertavana ettei puhe sujunut luontevasti. Tai mistä minä tiedän, jos vaikka sujuikin. Eikä tämä ole syytös kasvattaja Saria kohtaan, ei mitenkään. Enkä syytä siitä itseäni. Joskus vaan liian lähellä olevien kanssa ei kykene jakamaan omaa surua.

Puhuminen on ollut oikeastaan aluksi vaikeaa kaikkien kanssa. Jotenkin sitä vaan haluaisi käpertyä itseensä ja puhua tyhjille seinille tätä tuskaa. Myrtin isän omistaja vaan ei ole antanut minun olla rauhassa vaan on soittanut ja soittanut, kysellyt ja jutellut. Minä yrittänyt saada ajatuksille selvyyttä. Puhuttu muuta kuin menetyksestä. Ehkä näin on ollutkin ihan hyvä, huomaan sen varmasti jossain vaiheessa.

Tarja on huolehtinut, että olen pysynyt tolkuissani. Pieniä viestejä naamakirjassa tai kuvia nettipalstalla. Ihan pieniä asioita, joista on tullut isoja ja tärkeitä selviytymiseni kannalta.

Pirjo ei ole ymmärtänyt jättää minua rauhaa vaan pakottanut minut lähtemään joka päivä jonnekkin Antin kanssa tai hänen kanssaan. Auttamaan ja näkemään että maailma ei ole pysähtynyt vaikka niin olisin toivonut. Tai en tiedä mitä enään toivoa.

Kiitos kaikille myötäelämisestä. En tajunnutkaan kuinka paljon Myrtistä tiedettiin ja kuinka moni eli meidän kanssa tätä onnettomuutta. Näistä kirjoituksista ja osanotoista saa kyllä voimaa. En ole sitä aikaisemmin tajunnut. Ehkäpä minä ymmärrän jonain päivänä miksi tämä tapahtui meille.

Lainaan kasvattaja Sarin kirjoitusta tuolta rotufoorumilta:

Kiitos, Myrtti, että olit täällä edes hetken tekemässä maailmasta paremman paikan.